Joulukalenteri 2012 - luukku 14

Maailman muuttuessa nykypäivän museot tallettavat kovin eri tyyppistä esineistöä kuin mikä vielä viime vuosituhannella oli tapana. Siinä missä vielä taannoin kerättiin ikivanhaa ja hienoa nyt keskitytään tavalliseen ja arkeen.

Päivän kuvat kertovat yhteisestä arjestamme nelisenkymmentä vuotta sitten. Museorakennuksesta löytyi pieni nippu 1970-luvun Anttilan postimyyntiluetteloita. Yksi luetteloista on vuoden 1971 N:o 6, Joululahjaluettelo.

Museotyön apureilta lisätietoja kokoelmista

Eilen saimme museolle vieraaksi Aimo Haapakosken, putkiradiokeräilijän, joka tuli tutustumaan museon kokoelmien radioihin. Lisätietoa tuli jo heti, ja lisää on odotettavissa.

Radioiden lisäksi esittelin säilytystiloissa olevia muita teknisiä vempaimia, joista meillä oli tietona vain, että ne ovat olleet Kankaanpään lyseon havaintovälineitä.

Yhden mielenkiintoisen kojeen esittelen tässä.

Kyseessä on Wimshurstin influenssikone. Ja tällä tiedollahan jo löytyy materiaalia. Wikipedia sanoo:


"Wimshurstin influenssikone on James Wimshurstin 1880-luvulla kehittämä hankaussähkökone.
Koneen muodostaa kaksi pyöreätä lasi- tai muovilevyä, jotka on laakeroitu ja asetettu akselille pystyasentoon muutaman millimetrin päähän toisistaan. Levyjen ulkopuoleen on kiinnitetty sarja tinapaperilohkoja, ja erillisissä telineissä on neljä noin kymmenen sentin mittaista riviä sukakärkiä; ne ovat tavallisimmin noin tuuman pituisia nuppineuloja, jotka on asennettu pidikkeisiinsä noin puolen millimetrin välein. Neulojen kärjet ovat tasaisesti noin puolen millimetrin päässä tinapaperisuikaleista. Sukakärkien kannattimet on yhdistetty takasivulla oleviin elektrodi- eli johdinpuikkoihin, jotka päättyvät metallipalloihin; tätä kautta koneen tuottama sähkö hyödynnetään. Lisäksi kummankin levyn yhteyteen on asennettu tasoittajat: ne ovat neljä jäykkää metallilankaa jotka on asennettu akselinkannattimiin ja ylettyvät lasilevyjen reunan ja tinapaperilohkojen puoliväliin; päissä on levyihin nojaavat metallilankaluudat.
Konetta käytetään käsikammella, jonka käyttöhihnat on asennettu niin että levyt pyörivät vastakkaisiin suuntiin. Levyjen pyöriessä syntyy hankaussähköä, joka kerätään talteen sukakärjillä ja johdatetaan edelleen johdinpuikkojen avulla. Hankaussähkö kerätään talteen esimerkiksi Leidenin pullojen avulla.
Konetta voidaan käyttää mm. pienten röntgenputkien voimanlähteenä ja erilaisissa fysikaalisissa kokeissa."

Ja selvisi myös, että laitteen rakennusohjeet ovat 1950-luvulla julkaistussa Nuorten kokeilijain ja keksijäin kirjassa. Aimo Haapakoski omisti kirjan ja olisi tehnyt tämänkin laitteen, mutta ei saanut kaikkia osia.

Muutamia muitakin laitteita tuli tunnistetuksi. Museon kokoelmissa on kymmeniätuhansia esineitä eri aihepiireistä. Kokenutkaan amanuenssi ei voi olla kaikkien alojen erityisasiantuntija, joten eri alojen asiantuntijat ovat aarre kokoelman inventoinnissa ja esinetietojen kartuttamisessa.

Seuraavaksi voisimme kutsua avuksemme Reiman viime vuosituhannen henkilökuntaa ja kenkäteollisuuden työntekijöitä.

Museotyön apureita

Museossa tehtävästä työstä suurin osa ei välittömästi näy yleisölle. Yleinen mielikuva lienee, että työntekijät ovat paikalla vain museon avoinnaoloaikoina. Toimistossa puurretaan kuitenkin  arkisesti toimistotyöaikaan. Työn tulokset näkyvät ja ovat hyödynnettävissä usein vasta viiveellä.

Juuri nyt museossamme käy toimelias vilske. Museon kahden virallisen ”henkilötyövuoden” lisäksi  talossa työskentelee neljä harjoittelijaa/työllistettyä. Kaikki museoalasta kiinnostuneita, motivoituneita persoonia. Museon lainattavat polkupyörät ovat saaneet vuosihuoltonsa, säilytystilojen rakenteita on parannettu, tulevan Kaamos-illan ohjelma on kehittynyt ja kokoelmaesineiden valokuvaus ja luettelointi vauhdittunut.
 
Lisätyövoiman avulla olemme päässeet käsiksi myös viimeisimpään lahjoitukseemme. Keväällä eläköitynyt kaupunginarkkitehti Maija Anttila siirsi koko virkauransa (1987- 2012) aikana kertyneen valokuva-aineistonsa museolle. Materiaali on Kankaanpään kaupunkikuvan kehityksen kannalta suoranainen aarre.  Myös Kankaanpään monipuolinen taide-elämä on dokumentoitu kattavasti. Valtakunnallisestikin merkittävää taidehistoriallista aineistoa on näin kertynyt mittava kokonaisuus. Maija Anttila on tehnyt korvaamattoman arvokasta työtä, josta museotyöntekijöiden mieli hyrisee tyytyväisenä.

Tallennustyön tarve on akuutti ja jatkuva. Lista mm. kiinnostavista, ”ehdottoman välttämättömistä” haastateltavista on pitkä. Liian usein käy niin, että tärkeät tietolähteet ehtivät kuolla tai ympäristö muuttua ennen toimeen ryhtymistä. Kun museon vakituinen henkilökunta ei kaikkeen ehdi, ovat Maija Anttilan kaltaiset aktiiviset kansalaiset merkittävässä osassa yhteisen historiamme tallennuksessa. Tukihenkilöt ja aputyövoima ovat kullan arvoisia.